Olen ollut töissä pian pari kuukautta – ja opetellut kaiken alusta. Siinä mielessä siis, etten vastaavaa työtä ole koskaan tehnyt. Vanha työpaikka tuli jätettyä menneisyyteen – ja sellaisella ryminällä ja riidalla, ettei ole enää paluuta siihen maailmaan. Se aikakausi on nyt jätetty lopullisesti, tai ainakin toistaiseksi, kokonaan taakse. (Koskaan ei pidä sanoa ”ei koskaan”)

 Pojat ovat ”kotiutuneet” päiväkotiin tosi hyvin, ja viikot juoksevat nopeasti. Aika haikeaakin. Kenties olisin halunnut olla kotona pidempäänkin, mutta en mitenkään voinut jättää tilaisuutta käyttämättä.Kiitos muuten edellisille kommentoijille kannustavista sanoista. Olen parjannut itseäni tästä päätöksestä, ja toden teolla summannut plussia ja miinuksia. Kannustavat kommenttinne auttavat minua paremmin hyväksymään päätökseni.

Kotona elämä on melko hektistä, etenkin töihin lähdön jälkeen, ja yhteistä aikaa koko perheen kanssa saati miehen kanssa kaksin on todella hankala löytää. Arkemme rakentuu tällä hetkellä rutiineista, jota värittävät lasten hoidon aloittamisen seurauksena sairauspoissaolot, kuopuksemme iho-oireet tutkimuksineen, miehen opiskelu työn ohessa.

Vapaa-aikaa ei ole, enkä sitä niin erityisesti juuri kaipaakaan. Omaan rentoutumiseeni riittää se reilu tunti, jonka saan lasten nukahdettua istua telkkarin ääressä käsitöitä tehden tai lenkkeillen. Ongelmaksi kodissamme koen yleisen ylläpidon tällä hetkellä. Tämän ikäisten lasten työssäkäyvänä äitinä koen kovin mahdottomaksi järjestää kotona viikoittaisen (tai edes joka toinen viikko) siivouksen. Kaikki asiat ovat rempallaan – puolihuolimattomasti tehtynä – enkä pidä ongelman aiheuttajana organisoinnin puutetta. Olen perusominaisuuksiltani nimenomaan organisoija, joka mielellään pitää palikat hallussa. Ehkä minä siksi koenkin tämän niin raskaaksi – sen, ettei aika tai kyky riitä tähän juuri nyt. Mieluummin käytän, joskin pitkin hampain kaaoksen keskellä,  vähän aikani poikien kanssa olemiseen tällä hetkellä.

Ja jotta työn määrä ei pääsisi vähenemään, minulla on yhä vaan uusi vauvakuume. Asia tosin ei ole kodissamme tapetilla tällä hetkellä, mutta toivon meidän vielä saavan yhden lapsen. Ja mikä ironisinta – kuopusta edeltävään tilanteeseen verrattuna – minulla on ihan säännölliset menkat olleet jo monta kuukautta ja ne muuten alkoivat ihan itsestään.. Ihmisen kroppa tosiaan voi toimia niin monella eri tavalla.

Lähipiiriin on syntynyt tämän vuoden aikana jo neljä vauvaa. Melko monta. Yhdelle heistä saamme kunnian toimia kummina. Ja vauvakuume varmaan nostaa päätään entisestään.